Opiskelijaelämän vaikeus

Piti kirjoittaa uusien opiskelijoiden aloitusbileistä, piti kirjoittaa viime lauantain akrobatiashowsta Aurajoen yllä ja vaikka mistä. Mutta päälimmäisenä ja ajankohtaisimpana omassa mielessä on tällä hetkellä opiskelujen alkuahdistus, joten kirjoitan siitä.

Nimittäin niinä lähes neljänä kesäkuukautena, jotka on ehtinyt viettää kotikaupungissa, ehtii vääjäämättä täysin tottua takaisin kaikkeen siihen, mitä oli ennen. Ehdin tottua näkemään poikaystävää joka päivä, veljen luokse saatoin poiketa ohikulkumatkalla, ja vanhojen kavereiden kanssa pystyi lähtemään iltalenkille samana päivänä, sopimatta sitä "kahden viikon päästä lauantaihin". Se, mihin en ehtinyt tottua, oli ajatus palaamisesta takaisin Turkuun. Sinä päivänä, kun lähtö viimein tapahtui, se jostain syystä tuli aivan kulman takaa, aivan kuin en olisi sitä tiennyt, aivan kuin olisin voinut vielä jäädä.

Turku on kaunis kaupunki. Turussa on tapahtumia melkein joka päivä. Turussa minulla on muutama aivan ihana ystävä ja monta tuttua. Turussa minulla on oma koti. Mutta vaikka se koti on oma, se on hiljainen ja yksinäinen, ja minä en ole tottunut kesällä kuuntelemaan ainoastaan sitä musiikkia, jota minä haluan kuunnella. Ja tällaisena ehkäpä keskivertokansaa voimakkaammin tunteilevana se tuntuu vaikealta.

Mutta niin se on muillakin. Kuulin eräältä, kuinka hän haluaa nyt viettää mahdollisimman paljon aikaa ihmisten seurassa, sillä on palannut Turkuun ja toinen puolisko on jäänyt jonnekin muualle. Kuulin toiselta, kuinka hän ikävöi poikaystäväänsä aivan kauheasti. Kuulin kolmannelta, kuinka haikeaa oli ollut lähteä kotoa, ja kuinka vaikealta oli tuntunut miettiä, mitä tarvitsee ottaa mukaan. Kuulin myös tarinasta, jossa joku oli jo seissyt talon katolla. Onneksi hänet oli saatu sieltä puhumalla turvallisesti alas.

Ja vaikka minäkin aloitan jo toisen vuoden, ei se silti helpota alun vaikeutta. Kuitenkin se helpottaa, kun luennot alkavat vähitellen ja kavereiden kanssa suunnitellaan illanistujaisia ja ikea-matkoja. Ja sitä paitsi, lähes puolet viikosta on viikonloppua. Tai no, ainakin kolmasosa...

Kuvituksena on kesämuistoja. Sillä uusi kesä tulee aina....

... Mutta sitä ennen mukava syksy, eikö?

Kasvukipuja

Nyt täytyy kyllä myöntää, että otti koville lähtö kotikaupungista. Siltikin, vaikka muuttoauto oli näinkin ihana:

En tiedä, kuinka monella on samanlaista, että itkusta ei meinaa tulla loppua, kun jättää jälleen kaikki läheiset liian kauas. Ja tuntuu siltä, ettei opinnoista voisi oikein tulla mitään tänä vuonna. Ehkä aika monella, sillä kyllä se vaan on vaikeaa lähteä yksin toiseen paikkaan. Vaikka täällä on kavereita niin siltikin tietyllä tapaa yksin. Ainakin ennen kuin kaikki alkaa... Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Omenasyksy

Jos kesän alkamisen tunnistaa siitä, kun haistaa ensimmäistä kertaa aurinkovoiteen, syksy on alkanut, kun ulkona tuoksuu kypsyvä omena. On uskomatonta, kuinka hajut voivat palauttaa mieleen aivan erilaisia muistoja kuin vaikkapa valokuvat ja musiikki. Joskus tuntuu, että hajumuisti on paljon syvempi kuin mikään muu, sillä silloin tuntuu, että olisi todella päässyt takaisin johonkin hetkeen. Ja joskus onkin.

Tänä kesänä sain ravintolassa viinimarjakiisseliä. Laittaessani ensimmäisen lusikallisen kiisseliä suuhuni tunsin, kuinka tämä tuoksu on minulle tuttu. Sitä täytyi miettiä hetki - sillä enhän ollut vuosiin syönyt viinimarjakiisseliä - mutta sitten muistin, kuinka äiti mehumaijaamisen jälkeen teki usein juuri samaa kiisseliä. Ja niin minun oli pakko haistella tuota jälkiruokaa niin paljon, että joidenkin mielestä se oli ehkä huonoa käytöstä. Mutta mitäpä siitä. Sillä muisteleminen on paljon tärkeämpää.

Samoihin aikoihin omenoiden kanssa myös mieli alkaa huomata, että lomasta on aika päästää irti ja aloittaa opintojen suunnittelu. Täytyy ostaa kalenteri ja kynä, jolla siihen voi kirjoittaa tulevan syksyn aikataulun. Täytyy myös hillitä kynää kiroittamasta liian montaa päivää täyteen, sillä rakastan päiviä, jolloin voi aamulla päättää, mitä haluaa tehdä. Seuraavaksi on otettava laatikot esille ja alettava siirtämään vaatteita kaapista niihin ja etsittävä autokyytiä, jolla saisi laatikot kuljetettua.

Ja kuinka hienoa olikaan saada puhelu opiskelukavereilta eräänä iltana: "Missä sää oot...? Tuu tänne, meillä on sua ikävä...!" "Voi, mä olen vielä täällä, mutta tulen ensi viikolla sinne..." Kaikki tuntuu paljon hienommalta sen jälkeen.

Taistelutansseja

Turussa on pari mielenkiintoiselta vaikuttavaa tapahtumaa elo-syyskuun vaihteessa. Paavo Nurmen stadionilla esitetään spektaakkeli Taistelu, joka yhdistelee teatterin, tanssin, kamppailun ja stadionkonsertin elementtejä. Teosta esitetään vain kolme kertaa: 31.8, 2.9 ja 3.9. Vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että harkitsen lipun ostoa tähän tapahtumaan. Lisätietoa täältä.

kuva täältä

Samoihin aikoihin, lauantaina 3.9 ja sunnuntaina 4.9, esitetään Vartiovuorenmäen kesäteatterissa tanssiteosta, joka kertoo - yllätys yllätys - Turun palosta. Teoksessa mm. pohdiskellaan syyllisyyttä Maria Vassin, palosta syytetyn, kautta. Ilmiliekeissä - teoksesta lisätietoa täältä.

kuva täältä

Jotakin taas vähän

Kesälomapäiviä voi laskea jo oikeastaan sormilla. Koululaisetkin aloittivat jo kauan sitten ja opiskelevat jo innokkaasti lukemista, kirjoittamista, historiaa ja musiikin teoriaa. Minä voisin kyllä jatkaa vielä lomaa, sillä Turkuun palaaminen tuntuu hiukan omituiselta.
Toisaalta myös kivalta, ehkä.
Mielessäni on jo pyörinyt väläyksiä kaupungista, jossa asuin vuoden, mutta josta olen tottunut kesän aikana jälleen pois.

Mutta paluu Turkuun on jälleen edessä, mikä tarkoittaa myös tämän blogin elpymistä - eli päivityksiä on luvassa huomattavasti tiuhempaan tahtiin kuin kesällä!

Elämää ilman elektroniikkaa

Nykyopiskelijan elämässä elektroniikka on monestakin syystä yhtä tärkeää kuin vaatteet. Lähinnä siksi, että opiskelu on mahdotonta ilman tietokonetta. "Nämä asiat on siellä workmatesissa, nämä moodlessa, lähetän sen sähköpostilla, katsokaa yliopiston sivuilta, etsikää nettitietokannasta artikkeleita, tehkää powerpoint (oi kuinka rakastankaan powerpointteja. Ja tämä oli sarkasmia.)."

Mutta, tietokoneen ollessa tärkeä tulee televisiosta vähemmän tärkeä. Viime syksynä ajattelin alkavani säästää omaan pieneen televisioon. Keväällä säästäminen jatkui, ja nyt kesällä huomaan, etten minä mitään televisiota tarvitse. Televisiotta elämisen seurauksia:

1. Katson tonnin seteli-ilmeellä, jos joku kertoo, kuinka "hauska se on se uusi Dna:n tai Kekkilän mainos, kun siinä on se tanssiva pupu, tää tilanne oli just ihan sellanen ku siinä ja..." "Sori, mä en oo kyllä nähnyt sitä mainosta." "Mut se tuli jo viime syksynä." "En siltikään."

2. Myös naistenlehtien viittaukset uusiin tv-sarjoihin menevät ohi. "Jos olet kuin Blair siitä-ja-siitä ohjelmasta..." Niin kuka?

3. Muistan todella hyvin vuosina 2000-2009 tulleet televisio-ohjelmat ja niiden huippuhetket. Pidän O.C:ta ja Pakoa yhä todella pätevinä sarjoina, ja kyselen ihmeissäni "Mikä Gossip Girl? Mikä Good Wife? Mikä Lemmen viemää? Mikä Mentalist?"

4. Sen sijaan tunnen kaikista noloimpien tosi-tv -sarjojen tapahtumia, kuten Ruotsin miljonääriäitien, Häähullujen, Foodaholicin ja Arvostele mun illallisen. Syynä on se, että näitä ohjelmia on rajaton määrä ruutu.fi:ssä tarjolla. Niinpä niin, enhän minä mitään televisiota tarvitse...

5. Kun välillä olen kotona ja voin katsoa telkkaria, huomaan, kuinka suurin osa ohjelmista on amerikkalaisia ja alan kritisoida niiden maailmankatsomusta.

Mutta ilman televisiota pärjää mainiosti. Sanotaanko vaikkapa näin nyt niin kuin loppukommenttina.

kuva täältä